Music is the air I breathe

Syksyllä kun lehdet tippuvat puista ja muuttolinnut lähtevät kohti etelää ja minä kävelen omenatarhassa poimien maahan tippuneita punaposkisia hedelmiä ja villasukat jalassa toivotan linnuille vilkuttaen hyvää matkaa, on ihana tunnelmoida syksyisellä musiikilla.
Jokaiseen tunnelmaan löytyy biisi. Kun olen surullinen, kuuntelen kappaleita joita ex-poikaystäväni minulle soitti hiljaisina iltoina ja vaivun itsesäälin, pateettisuuden ja rään sydäntämusertavien, mutta todella itsenäisten ja todellakin ylipäässeiden huokausten valtaan että siitä saisi todella tunnelmallisen mustavalkoifilmille kuvatun sarjan jossa tuijottelisin pitkässä mekossa (kirpparilta) kuolleiden oksien välissä suuret silmät hennosti kyynelistä kiiltävänä.
Kun olen iloinen, kuuntelen musiikkia joka saa minut tanssimaan. En tiedä mitään parempaa kuin kappale joka saa minut pomppimaan sängyllä ja heiluttamaan käsiäni sulavasti kuin Isadora Duncan.
En voisi elää ilman musiikkia.

Myös blogin kirjoittamiselle on onneksi löytynyt inspiroiva kappale! Päiväni on kulunut rauhallisen kotoisissa tunnelmissa teetä juoden, kuvanveiston projektia suoritellen ja tietenkin kuunnellen hyvää musiikkia

.

Mikä kappale kuvaa teidän päiväänne, ihanaiset Nasuttajat?♥

It was just you and me, this morning

Arkkitehtuurin opiskelijoilla on yksi verrattain omituinen ominaisuus. He heräävät joka aamu kokomustassa, tyyliä, henkevyyttä ja karismaa huokuvassa asukokonaisuudessa, vaikka edellisenä iltana he olisivatkin kaatuneet sänkyyn punaviininmaisteluiden jälkeen valkeassa (nykyisin tummanpunaisessa) paidassa ja pieruverkkareissa kirpparilta hankitussa, tunnearvoa ja tuuletusaukkoja, sekä mielenkiintoisia leikkauksia omaavassa alaosa-ratkaisussa.

Niin minäkin heräsin valmiiksipedatun peiton päältä tänä aamuna, venyttelin hieman siroja raajojani aamu-auringossa joka tulvi ikkunasta lämpöisenä ja hellänä. Uusi aamu voisi alkaa raparperiteen voimin, ja olin jälleen enemmän kuin valmis väriopin kurssin tuomiin haasteisiin!

Kukaanhan ei onneksi oikeasti huomaa sellaista seikkaa että ihanainen Marimekon kuppini oli kuvauksissa täysin tyhjä, joten näinollen pystyin ottamaan mahtavia ja henkeäsalpaavia kuvia siitä Finlaysonin lakanan päällä. Suomalainen design, kiinalainen halpatyövoima ja ammattimainen valokuvaus paiskaavat tässä reilusti kättä silmienne edessä.

Pitsipaita, taiteilijahousut, sukat ja silmälasit: Antoni Gaudi ja Le Corbusier

Todellisuudessa herään viimetipassa, enkä siksi ehdi todellakaan keittää vettä teetä varten juostessani ilman housuja pitkin poikin kämppää ehtiäkseni ajoissa rutitylsälle estetiikanluennolle, jota pitää luennoitsija, joka ei osaa saattaa lauseita loppuun saati kykene minkäänlaiseen konkretiaan kertoessaan Immanuel Kantin myrskyisästä sielunelämästä vaikka aiheen pitäisi olla nykytaide. Mutta onneksi kukaan ei jaksa lukea näin paljoa tekstiä varsinkaan näin postauksen lopusta vaan jäätte ihastelemaan esteettisesti aseteltuja julisteitani huokaillen syvään. Kumpa minäkin osaisin kohdistaa sinitarran seinälle tuollaisella varmuudella ja vakaudella.
Se taito on suotu vain harvoille.

Inspiroivaa päivää kaikki nasuttajat, asteikolla 99-100, kuinka ihana teidän aamunne oli?♥

Suru

Kolmesta bloggaajasta minä olen se, joka ei ole vielä kirjoittanut kertaakaan. Tämä on ollut tietoinen päätös. Olen pohjimmiltani aika cool tyyppi, eikä mikään ole niin epäcoolia kuin liiallinen innostuksen osoittaminen. Epämielenkiinto on uusi musta. Tavoittelen koko astraalisella olemuksellani Korkeasaaren kissaeläimet -tasoista apatiaa.

Nyt on kuitenkin tullut aika rikkoa blogihiljaisuus. Teen tämän kertoakseni surullisen, suorastaan traagisen tarinan omasta elämästäni. Elämäni ylipäätään muistuttaa fiktiivistä kertomusta, lähinnä ehkä jotain ei-länsimaista, avantgardistista mustavalkoelokuvaa.

Eräänä aamuna heräsin aikaisin aamulla, koska edessä oli pitkä päivä täynnä Graafista Suunnittelua. Opiskelen nähkääs Graafista Suunnittelua. Aloitin aamuni ciabattalla, jonka päälle asettelin avokadotahnaa.

Ja kuten kenellä tahansa Graafisella Suunnittelijalla, 90% ruokavaliostani koostuu kahvista. Itse valmistan eliksiirini ainoastaan pressopannulla, sillä vain niin voin taata sen olevan parasta mahdollista laatua. Suodatinkahvia juovat vain ne, jotka eivät tiedä paremmasta. 

Kurotin siis käteni tiskikaappiin, tartuin rakkaaseen pressopannuuni ja

otteeni

lipesi.

Elämäni dramaattisista käänteistä tämän on pakko olla se kaikkein pahin. Voitteko kuvitella? Hetkeen en pystynyt järkytykseltäni ajattelemaan mitään. Kun lopulta käsitin tilanteen järkyttävyyden, tunsin sieluni murenevan. En voisikaan nauttia suurta design-kupillista reilun kaupan luomukahvia, jonka kahvipavunviljelijä on itse omin käsin soutanut Etelä-Amerikan rannikolta Suomeen ja jauhanut paikan päällä. (Joku on joskus saattanut nähdä minut ostamassa Kulta Katriinaa, mutta ymmärtäkää, että kyseinen teko on ollut täysin ironinen.) En voisi lorauttaa siihen tarkkaan mitattua määrää luomusoijamaitoa. Oliko elämällä enää edes merkitystä?

Tästä on kulunut jo jonkin aikaa, mutten vieläkään ole päässyt yli surusta. Vasta eilen sain hankittua uuden pressopannun rakkaani tilalle. Olen alkanut rakentaa uutta suhdetta edellisen raunioille. Se on raskasta, mutta etenen päivä kerrallaan. Jokainen aamu tuntuu kuitenkin vähän helpommalta.

Tässä vielä kuva hautajaisasustani. Kaikki, second hand.

Tiedän millainen on ihminen

Mul on ufopaita. En tarvii enää ikinä foliohattuja.