Nyt on kuitenkin tullut aika rikkoa blogihiljaisuus. Teen tämän kertoakseni surullisen, suorastaan traagisen tarinan omasta elämästäni. Elämäni ylipäätään muistuttaa fiktiivistä kertomusta, lähinnä ehkä jotain ei-länsimaista, avantgardistista mustavalkoelokuvaa.
Eräänä aamuna heräsin aikaisin aamulla, koska edessä oli pitkä päivä täynnä Graafista Suunnittelua. Opiskelen nähkääs Graafista Suunnittelua. Aloitin aamuni ciabattalla, jonka päälle asettelin avokadotahnaa.
Ja kuten kenellä tahansa Graafisella Suunnittelijalla, 90% ruokavaliostani koostuu kahvista. Itse valmistan eliksiirini ainoastaan pressopannulla, sillä vain niin voin taata sen olevan parasta mahdollista laatua. Suodatinkahvia juovat vain ne, jotka eivät tiedä paremmasta.
Kurotin siis käteni tiskikaappiin, tartuin rakkaaseen pressopannuuni ja
otteeni
lipesi.
Elämäni dramaattisista käänteistä tämän on pakko olla se kaikkein pahin. Voitteko kuvitella? Hetkeen en pystynyt järkytykseltäni ajattelemaan mitään. Kun lopulta käsitin tilanteen järkyttävyyden, tunsin sieluni murenevan. En voisikaan nauttia suurta design-kupillista reilun kaupan luomukahvia, jonka kahvipavunviljelijä on itse omin käsin soutanut Etelä-Amerikan rannikolta Suomeen ja jauhanut paikan päällä. (Joku on joskus saattanut nähdä minut ostamassa Kulta Katriinaa, mutta ymmärtäkää, että kyseinen teko on ollut täysin ironinen.) En voisi lorauttaa siihen tarkkaan mitattua määrää luomusoijamaitoa. Oliko elämällä enää edes merkitystä?
Tästä on kulunut jo jonkin aikaa, mutten vieläkään ole päässyt yli surusta. Vasta eilen sain hankittua uuden pressopannun rakkaani tilalle. Olen alkanut rakentaa uutta suhdetta edellisen raunioille. Se on raskasta, mutta etenen päivä kerrallaan. Jokainen aamu tuntuu kuitenkin vähän helpommalta.
Tässä vielä kuva hautajaisasustani. Kaikki, second hand.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti