Välillä mulla on tapana ottaa naamastani kuvia aamulla vasta herättyäni. Tässä yksi.
Välillä tapaan myös lähteä aavikolle, vaeltaa, kunnes viimeinenkin nestepisara on haihtunut kehostani ja keuhkoni ovat täynnään kuumaa hiekkaa. Raahustan eteenpäin niin kauan, että ulvovat ja kuolaavat hirviöt häkeissään tulevat näkyviin. Häkkien kalterit ovat ranteenpaksuista takorautaa ja katto on parin metrin korkeudessa, vangitut olennot ovat kauheampia mitä yksikään ihmissilmä on nähnyt edes pahimmissa painajaisissaan. Ne ärjyvät, sylkevät veristä visvaa ja puskevat päätään lattiaan niin, että niiden valtavat silmät pyörivät kuopissaan.
En koskaan totu noihin ulvoviin villipetoihin, ja joka ainoa kerta hiivin jäykin jaloin kohti häkkejä avaimet kädessäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti